Momentum

Aikamoinen viikko takana. Iloa, surua, suuttumista, tappelua, haleja, suukkoja, suhteiden lujittumista, koulutusta, opetusta, arvostusta ja kröhöm (sisäpiirivitsi). Ja niin. Tästä luulisi, että kerroin juuri perhe-elämästä sen karikoista ja ulapoista. No kyllä, olihan perhe mukana.

On kyllä hienoa huomata kuinka monipuolinen Suomi onkaan. Kiitos pikkupaikkakuntalaisille, jotka pitävät pieniä kuntia yllä. Itselle riitti viikko. Oli kiva palata kotiin. Toisaalta tulisi varmaan helposti kuuluisaksi, kun meidän jalistelua tuli katsomaan kymmenkunta ihmistä. No hyvä, että kuntaan tuli elämää.

Pieniä helmiä kertyi myös matkan varrella. Kun on luottamus saavutettu pikkunassikan kanssa, niin voi alkaa kouluttaa sitä vähän lisää. Tiukka ote kiusaajasta ja näpäytys. Palkinnoksi kuulen pikkuisen suusta lauseen: "ei sattunut". Hienoa ettei tullut itkua, ja huutoa isille. Loppujen lopuksi kiusaaminenkin jäi siihen kertaan.

Reissu opetti varmaan jokaiselle jotakin. Uskon tai ainakin toivon niin. Episodi josta en nyt tänne kerro, aiheutti sen, että porukka fiilisteli loppuviikon sulassa sovussa. Reissusta jäi loppujen lopuksi hyvä maku suuhun.

Mutta oli kyllä kiva palata kotiin. Ja 2,5 tunnin lenkin jälkeen vielä parempi olo, kröhöm. Ei näköjään yksi ollut mua unohtanut ja niinpä me aikamme kuluksi vetäisimme lenkin.

Nauratti kun tyyppi sanoi mua pennuksi. Häh? No voitte arvata kysyjän iän :). Tyypillinen ilta, joten laitan tyypin kehiin:

Luovuta

Onpa urheileminen rankkaa. Se miten jaksaa painaa, riippuu suurelta osin päästä. Pirun raskas lenkki takana, mutta se ei tietenkään johdu siitä, että viime lenkistä on jumalattoman kauan aikaa. Näin mun pääni sanoo. Hiton pää.

Se sanoo myös, että kuntosalilla pitäisi nostaa ennätyspainoja, vaikka taas viime kerrasta on aikaa. Hiton pää.

Polvikin oli niin hemmetin kipee, mutta eihän sitä voi luovuttaa, koska ennenkin olen lenkkini loppuun asti juossut. Mutta nyt en kyllä todellakaan juossut koko matkaa. Nii-i, hiton pää. Helposti tuli luovutettua.

Tätä se on. Kun joskus vuonna papu lenkki on sujunut ja se on ollut ihan kivaa, niin sitä vieläkin olettaa, että on siinä ennätyskunnossa. Vaikken ole harjoitellutkaan, niin päässä pyörii tietyt ajat, missä lenkki pitäisi rykäistä. Tulosta, tulosta ja vielä kerran tulosta pitäisi saavuttaa. Se on varmaan niin, että nälkä kasvaa syödessä, eikä paluuta entiseen ole.

Lenkkini aikana mietin, että pitäisikö tasoa madaltaa kahdeksan vuoden takaiseen tavoitteeseen, kun valmistauduin ensimmäiseen juoksutapahtumaan.

Tavoite oli kyllä pistetty huiman korkeaksi: Piti voittaa yksi trikootyyppi, ja juosta koko matka. Tsek.

Checkpoint 1

Tältä näytti tänään kävelylenkkini varrella. Katsotaan miltä paikka näyttää viikon kuluttua...

Vietä rauhallinen viikonloppu

Näin mulle torstaina lääkäri sanoi. No niin, eli perjantaina jumppaa, lauantaina lenkki ja sunnuntaina synttärit ja maanantaina taas lääkäriin. Se siitä rauhallisesta viikonlopusta, paitsi sitä asiaa mitä lääkäri tarkoitti, niin siinä pidin lupaukseni. Huomenna sitten selviää, onko kaikki muumit laaksossa, mutta mä voin sanoa, että ei ole. Lauantaina vasta :) .

Mutta eilen tuli rykäistyä lenkki, ja vieläpä juosten. Sen verran yllätyin, koska perjantaina polvi ei tykännyt hyvää jumpan jälkeen. Nyt vasta mä tajusin, että jonkun kanssakin voi juosta. Ai jaa, mielenkiintoista. Tosin, jos yrittäisi tosissaan saavuttaa jotain hyvää aikaa, niin parempi jättää seuralaiset rannalle. Aika jännä, nyt taas polvea särkee, joten pitäisköhän taas lähteä baanalle...

Vaikka oli se virkistävää juosta lenkki noinkin, ja ihan kiva tapahtuma toi N5, niin järjestäjät saavat kyllä niin paljon risuja ettei oo tosikaan. Ensinnäkin: liikennevalot. Mentiin sillee liikennevalojen mukaan ja voi paska, jos sattui huono sauma. Odotusta, odotusta ja odotusta. Olin ensimmäinen, kun punaiset valot paloivat. Kiva, kärki häipyi näkymättömiin, perässäolijat ottivat kiinni (ennen kaikkea mun kaverit, voi v*ttu). Toisien valojen jälkeen luovutin, kun järjestysmies sanoi: "Odotetaan, että porukka on kasassa." Loppumatka taivallettiin sitten kavereiden kanssa. No toisaalta, se ehkä säästi mun polveani. Muutenkin, kun päästiin vähän kauemmaksi keskustasta, järjestysmiehiä ei ollut missään. Siellä sitten autoteillä juostiin autojen seassa, ja muutenkin juostiin jotain hemmetin kinttupolkuja.

Ja tänään sitten jääkiekkoa. Miten mä aina joudunkin pelaamaan 6-vuotiasta vastaan? Muu seura ei oikein kelpaa. Niin taitaa viestiä siitä, että meitsi on aika taitava...

Juoksupäiväkirja

Kiven ympärillä oli lunta. Sitä tuli vaan lisää ja lisää, ja lopulta kivestä muodostui lumipallo. Palloa vieritettiin paikasta toiseen, jolloin lumipalloefekti oli valmis. Aurinko sulatti pallon, ja päästiin käsiksi pallon sydämeen. Mutta voi helvetti, sehän oli kiveä!