Jalkapallounelma?

Englantilainen ja tässä tapauksessa Manchesterilainen jalkapallo mun kokemana. Varhain pelipäivän aamuna kadulla liikkuessa näkyy, että on pelipäivä. Miehet ovat valmistautuneet ManU:n huiveihin ja paitoihin, baarit täyttyvät kannatusjoukoista. Isät kävelevät kaduilla pienien poikiensa kanssa, joilla on pelipaidat päällä. Tämä kaikki tapahtuu keskustassa 5 tuntia ennen pelin alkua. Lähdemme keskustasta Old Traffordille pari tuntia ennen matsia. On kätevää olla huivi kaulalla, kun järjestysmies ohjaa kaulaliina tyypit tiettyyn bussiin. Mistähän se mahtoi tietää, minne me mennään. :-) Stadionalue on oma lukunsa. Minne tahansa mennään, tarkistetaan käsilaukut about kolme kertaa. Stadion on oma lukunsa. Jokaisella katsomonosalla on oma taukopaikka/buffetti, joten vierasjoukkueen katsojat eivät vietä taukoja kotijoukkueen kannattajien kanssa. Turvamiehiä on stadionissa pilvin pimein, joka aukossa kaksi ja aukkoja on monia. Kyseinen peli oli katsomon osalta turhautuneisuuden huippu. Buuauksia kuului ja yhdessä tilanteessa koko katsomo nousi ylös ja osoitti pelaajalle minne tämän pitäisi syöttää. Penkkien läpät saivat välillä kyytiä. Kulmatilanteissa päätykatsomo nousi seisomaan. Kun maalia ei näkynyt tai kuulunut, alkoi yleisö jo hysteerisesti nauramaan. Kuinka ollakkaan kun tutustun brittijalkapalloon, niin kuulen suomalaista kännistä huutoa: syötä keskellä, mene, voi perkele. Jotenkin nolotti ja toivoin, että tämä muuten rauhaisa katsomonosa ei aktivoidu. Paljon pelissä provosoidaan fanejen osalta. Kun Burnley sai maalipaikan ja laukaisu meni ohi, niin ManU:n kannattajat maalin takana näyttivät Burnleyn katsomonosaan kuinka paljon meni ohi. Kuuma matsi ja semmonen seikka jäi pimentoon, että manageri Mourinho ajettiin ulos. Mutta onneksi ei mitään suurempaa rähinää tapahtunut verrattuna paikallisderbyyn, kun vessanpytty oli revitty ja potkittu seinästä irti. Täytyy kyllä sanoa, että brittiläiset ovat kasvatettu siinä mielessä hyvin, vaikka ovat humalassa, niin pyytävät anteeksi. Ihan pieni hipaisukin riittää tähän sanaan. Pieni sana, mutta merkitys suuri. Tällainen on ManU:n fanius mun silmin.

Kipua

Enpä ole tänne mitään pitkään aikaan kirjoittanut. Ehkä siksi, että minulla ei ole ollut sanottavaa ja aikaa. Kriteerit ovat huomattavasti kasvaneet vuosien varrella ja lauseet eivät solju helposti riveille. Kauhia oikoluku päällä.

Olen kirjoittanut tekstejä sekä kyynel silmässä että naama virneessä. Yhtä kaikki blogi on auttanut minua pääsemään ahdistuksistani pois. Kiitos hänelle, joka on syyllinen, että sorruin blogin maailmaan.

Mikä nyt pisti pökköä pesään ja aloitti tämän päiväisen kirjoittelun. Monien asioiden summa, josta syntyi liian suuri pala pureksittavaksi.

Oli synttärit, hip hei. Juuri sitä ennen olin lukenut koskettavan kertomuksen kaveristani. Oli saanut äärettömän paljon paskaa niskaansa. En asiaa avaa enempää, mutta asiat summattuani, tuli tosi paska fiilis. Siis oma elämä. Miltä niinku omasta mielestä tuntuu?

Huh. Katsoin lapsuuskuviani: lapsi, teini, nuori aikuinen, aikuinen. Kaari oli selvä. Mua nauratti lapsuus (hölmöjä kuvia), teini ja nuori aikuinen kohdalla pääsi itku kuten nytkin, aikuinen neutraali. Se paska, mikä tossa välissä oli, en olisi selvinnyt ilman siskoani.

Silloin jokainen päivä oli jotenkin selviytymistä, yritit olla kuin muutkin. Se näkyy valokuvista, yritit olla, mutta kun et läheskään ollut sellainen, kaikki jäi puolitiehen. Olin vähän kuin seinän tapetti, hiukset suurinpiirtein kuin muillakin vaikka malli ei sopinutkaan päähän. Hiljenin hiljakseen, jotta kukaan ei huomaa mua ja puhu musta pahaa. Tähän pisteeseen päästyäni jokainen sana ja lause oli työn ja tuskan takana, ettei vain teilata kun artikulointi ei mennyt oikein.

Mikä tähänkin on valmentajan/opettajan ratkaisu kun huomaa hiljaisen tytön? Täytyy muistaa, että henkilöt olivat sen ikäisiä kuin minä nyt, että itsekin voin arvostella muita, mutta nyt sen huomaa kuinka tärkeää hoitaa leiviskänsä niin, ettei vanhempana tarvitsisi niitä muistella. Niin, nämä suhtautuivat siihen hauskanpitona ja ajattelivat lisää kiusata tyttörukkaa.

Voisi puolustella ja sanoa, ei ne tahallaan. Ei varmaan. Pitääkö aina ihmisen aina tehdä jotain radikaalia, kuten purskahtaa itkuun, kertoa vanhemmille. Se on aika noloa ja kai ihminen tottuu jatkuvaan paskaan ja yrittää sopeutua vallitsevaan tilanteeseen.

En osaa auttaa kavereitani, joilla on kokemuksena samanlaisia/pahempia tapahtumia elämässään. Miten voi auttaa? Sanoa vaan, että on mullakin ollut paskaa elämässäni, mutta olen noussut suosta. Jep, tosi kiva, ainakin toi loppu. Yritä nyt sinäkin vaan päästä eroon entisestä elämästä, hanki kumppani, talo, koira, lapsi, etc. Masennan kaveria vaan lisää.

Noku mä oon tällainen

Kiusaamista tapahtuu eri yhteisöissä. Mahtaako jostain löytyä puhdas pulmunen, joka ei ikinä ole haukkunut ketään. Enpä usko.

Miksi tämä sitten sallitaan?

Kiusaamista on vaikea tunnistaa. Epävarma henkilö vittuilee toisten kustannuksella ja luulee, ettei ketään pahastu. Henkilö usein heittelee legendaarisia ja kuluneita vitsejä, joilla ehkä peitetään jotain omia salaisuuksia/pettymyksiä ja puutteita.

Kun tällainen tyyppi on saanut riehua ja olla se porukan "hauska heppu", kaikki sallivat hänen tokaisut, koska hän on niin ihanan rempseä. "Se on meijän Anna", "älä siitä välitä".

Kaikkea ei pidä sietää, mutta kaikkien kanssa pystyy sopeutumaan ja tulemaan toimeen.