Kipua

Enpä ole tänne mitään pitkään aikaan kirjoittanut. Ehkä siksi, että minulla ei ole ollut sanottavaa ja aikaa. Kriteerit ovat huomattavasti kasvaneet vuosien varrella ja lauseet eivät solju helposti riveille. Kauhia oikoluku päällä.

Olen kirjoittanut tekstejä sekä kyynel silmässä että naama virneessä. Yhtä kaikki blogi on auttanut minua pääsemään ahdistuksistani pois. Kiitos hänelle, joka on syyllinen, että sorruin blogin maailmaan.

Mikä nyt pisti pökköä pesään ja aloitti tämän päiväisen kirjoittelun. Monien asioiden summa, josta syntyi liian suuri pala pureksittavaksi.

Oli synttärit, hip hei. Juuri sitä ennen olin lukenut koskettavan kertomuksen kaveristani. Oli saanut äärettömän paljon paskaa niskaansa. En asiaa avaa enempää, mutta asiat summattuani, tuli tosi paska fiilis. Siis oma elämä. Miltä niinku omasta mielestä tuntuu?

Huh. Katsoin lapsuuskuviani: lapsi, teini, nuori aikuinen, aikuinen. Kaari oli selvä. Mua nauratti lapsuus (hölmöjä kuvia), teini ja nuori aikuinen kohdalla pääsi itku kuten nytkin, aikuinen neutraali. Se paska, mikä tossa välissä oli, en olisi selvinnyt ilman siskoani.

Silloin jokainen päivä oli jotenkin selviytymistä, yritit olla kuin muutkin. Se näkyy valokuvista, yritit olla, mutta kun et läheskään ollut sellainen, kaikki jäi puolitiehen. Olin vähän kuin seinän tapetti, hiukset suurinpiirtein kuin muillakin vaikka malli ei sopinutkaan päähän. Hiljenin hiljakseen, jotta kukaan ei huomaa mua ja puhu musta pahaa. Tähän pisteeseen päästyäni jokainen sana ja lause oli työn ja tuskan takana, ettei vain teilata kun artikulointi ei mennyt oikein.

Mikä tähänkin on valmentajan/opettajan ratkaisu kun huomaa hiljaisen tytön? Täytyy muistaa, että henkilöt olivat sen ikäisiä kuin minä nyt, että itsekin voin arvostella muita, mutta nyt sen huomaa kuinka tärkeää hoitaa leiviskänsä niin, ettei vanhempana tarvitsisi niitä muistella. Niin, nämä suhtautuivat siihen hauskanpitona ja ajattelivat lisää kiusata tyttörukkaa.

Voisi puolustella ja sanoa, ei ne tahallaan. Ei varmaan. Pitääkö aina ihmisen aina tehdä jotain radikaalia, kuten purskahtaa itkuun, kertoa vanhemmille. Se on aika noloa ja kai ihminen tottuu jatkuvaan paskaan ja yrittää sopeutua vallitsevaan tilanteeseen.

En osaa auttaa kavereitani, joilla on kokemuksena samanlaisia/pahempia tapahtumia elämässään. Miten voi auttaa? Sanoa vaan, että on mullakin ollut paskaa elämässäni, mutta olen noussut suosta. Jep, tosi kiva, ainakin toi loppu. Yritä nyt sinäkin vaan päästä eroon entisestä elämästä, hanki kumppani, talo, koira, lapsi, etc. Masennan kaveria vaan lisää.