Legendaarinen kymppi

En nyt kerro Lasse Virenin juoksusta, en. Tuuman verran pienempi saavutus ihmiskunnalle, mille annan nimeksi legendaarinen. Onhan nyt lähes kaikki kuulleet mun paatosta lauantaisesta juoksusta. Mitä? Ai ette ole vai? No:

Jokaiseen meikäläisen lenkkiin liittyy aina jonkinlainen tarina. Se ei ole koskaan vaan juoksemista, vaan kaikenlaisia tunneskaaloja käyn läpi. Ja kyllä, kyseessä on vain kympin lenkki. Sitten juoksuun:

On lauantai-ilta ja meikäläinen lähtee kohti tapahtumapaikkaa pelonsekaisin tuntein. Olihan huono kenraali vedetty tiistaina. Tuttuun harjoituslenkkiin oli tuhrautunut vartti enemmän aikaa ja polvet olivat todella kipeitä. Puolet lenkistä kävelin ja se aiheutti vain lisää murheita. Olin meinaan asettanut ainoan tavoitteen lauantaiseen urakkaan: pitäisi juosta koko matka.

Siinä sitten parin työkaverin kanssa kiinnitettiin numerolaput rintaan. Mä lähden viemään reppua ja vaatteita tavaransäilytykseen. Sen jälkeen en enää löydä työkavereitani. Ihan kiva. Yksi mun tyypeistä bongaa munt ja jutellaan jotain diibadaabaa. Yllättävän kiinnostunut se on mun tekemisistäni, vaikka itse hävisi tietoisesti mun elämästä. Ihan ok alkulämppä tyypin vittuilujen säestämänä.

No kun starttipyssy pamahtaa, sekin häviää. Yksin on sitten taivaltava koko lenkki tai tiesinhän mä seuraa löytävän. Aina mä juoksen jonkun vierellä aina riesaksi asti. No niin, kun se pyssy pamahti, porukka lähtee kauheeta vauhtia spurttaamaan. Onneksi yksi huomauttikin, että ei tätä vauhtia voi jaksaa kymmenen kilsaa.

Otin rauhassa startin ja porukkaa vaan menee ohi, ovista ja ikkunoista. Helppoa olisi mennä virran mukana, mutta tästä kohtaa astuu esiin meikäläisen kuuluisa pelisilmä tai joku muu silmä, mutta bongaan aika coolin tyypin. Huomaan, että sillä on kännykkä habassa ja nappikset korvilla. Ok, se ei kuule mua, mutta sillä tuntuu olevan hyvä vauhti ja jään sen vierelle juoksemaan.

Ollaan juostu noin pari kilsaa vierekkäin ja mun on pakko kysyä:
-"Anteeks, juoksetko kympin vai vitosen?"
-"Kympin"
-"No hyvä, mäkin juoksen. Oli vaan pakko varmistaa, ettei juokse väärässä porukassa ja liian lujaa. Meillä on aika hyvä vauhti, et sori vaan, et meikäläinen on nyt jäänyt tähän viereen juoksemaan." Tyyppiä nauratti ja sanoi, et hän meinasi juuri sanoa samaa, et on kiva kun joku juoksee hänen kanssa, niin voidaan sitten toisiamme tsempata. Näytettiin toisillemme peukkuja ja sanottiin että jatketaan samalla tavalla. Tyyppi  laittoi nappikset korville ja jatkoimme matkaa vierekkäin toisillemme mitään puhumatta.

Kun viisi kilsaa oli kulunut, meikäläisen jäsenissä alkoi ihan hirveesti painaa. Jos olisin ollut yksin lenkillä, olisin luovuttanut. Enhän mä voinut keskeyttää ja ehdottaa tyypille kävelemistä, vaan meikäläinen yritti vaan roikkua ja olla puuskuttamatta. Onneksi tyypillä oli ne nappikset korvilla.

Tiesin, että väliaikapisteessä olisi juotavaa. Jes, voisi sitten pysähtyä ja rauhassa juoda kupponen. Seurasin tyypin liikkeitä ja ajattelin matkia hänen tekemisiään juomapisteellä. Mitä hittoa?! Tää otti lennosta kupposen, otti pienen huikan ja heitti mukin pois. Matka jatkuu, argh. Ja meikäläinen oli niin finaalissa jäseniensä kannalta. Tässä kohtaa meikäläiselle valkeni ensimmäistä kertaa juoksun aikana, et toi tyyppi voi oikeasti olla kovakin tekijä. Meikäläinen oli valinnut niin väärin taas tän seuran. Ja muistattehan mun tavoitteen, PITÄÄ JUOSTA KOKO MATKA. Tästä alkoi meikäläisen Via Dolorosa. Hei, olisi enää viisi kilsaa jäljellä, vielä puolet matkasta.

En muista loppumatkasta kauhean paljoa, hämärän rajamailla mentiin. Laskin lyhtypylväitä, katsoin rakennuksista kiintopisteitä ja puuskutin ihan sikana. Mutta, meikäläinen sinnitteli tyypin matkassa, enää ei oltu vierekkäin vaan peräkkäin. Eroa ei kylläkään ollut nimeksikään. Seitsemän kilsan kohdalla annoin tyypin vaan mennä ja mä keskityin vain siihen, että jalat tikkaavat loppuun asti kuin singer.

Kuten sanottu, muisti pätkii toisen vitosen kohdalla. Löysin vähän kevyempää lenkkiseuraa loppumatkaksi, siis ei sekään hiljaa juossut vaan hiljempaa. Lopussa sitten vähän piristyin ja otin jopa loppukirinkin. Huvitti, kun tää kevyt lenkkiseura huomasi meitsin rynnistyksen, ja meille tuli kova kiri loppumetreille asti. Jarrutimme matolle, kun luulimme olevamme maalissa ja järjestäjä sanoi, että ei tässä ole maali, vaan tuolla oikeella 20 metrin päässä. Ai, meiltä meni arvokkaita sekuntteja hukkaan, mutta ei me voitu maalissa muuta kuin vain nauraa typeryydellemme.

Maalissa olin tyytyväinen, tavoite saavutettu eli juoksin koko matkan. Aikakaan ei ollut hullumpi 49:21, josta saan suurelta osin kumminkin kiittää coolia tyyppiä. Kovasta vauhdista on sitten helppo himmailla loppua kohden, tosin tuloksien perusteella vauhti ei paljoa tippunut. Mut jos olisin yksin juossut, olisin varmaan luovuttanut tai kävellyt.

Haastattelin tyyppiä juoksun jälkeen ja tässä kohtaa tyyppi paljasti, et sen vuoksi hän jätti munt 7 kilsan jälkeen, kun hänellä oli aikatavoite. Hänen piti alittaa 50 minuuttia. Ai kiva tietää. Tyyppi olikin vähän kovempi juoksija, joka juoksee säännöllisesti tavoitteita kohti. Kerroin myös oman tavoitteeni, jonka te tiedätte, joka ei nyt ollut kauhean häävi.

Sain tyypiltä tunnustusta, että mun kanssa oli mukava juosta, kun en juossut ihan massan vauhtia, vaan hippasen verran lujempaa. Kiitos tyyppi, mut voin kertoo, että tässä palauttelussa meneekin sitten tovi. Jos seuraavana yönä saisi ensimmäistä kertaa nukuttua lauantain jälkeen.

Ei ehkä Virenin tasoinen suoritus, mutta meitsi on hyvin ylpeä itsestään. Saalistin arvokkaita päänahkoja matkan varrella ja mun täytyy toistaa sitä seikkaa, että inhoan lenkkeilyä. Yksi kysyikin, että treenaanko mä? No sanoin sille, että viimeisin kympin lenkki tuli vedettyä viime toukokuussa Naisten Kuntovitosessa.

Nonni, ehkä tää nyt riittää tästä hypestä ja luulen, että seuraava kerta on taas jätettävä väliin, koska nälkä kasvaa syödessä. Toi mun tämän kertainen tavoite oli hyvä ja siitä voisi tulevinakin vuosina pitää kiinni.