Lapsena on unelmia ja yleensä ne ovat aika lailla mahtipontisia. Olin tänään illastamassa sukulaisteni kanssa, niin siinä sitten tuli pohdittua meikäläistä. No ihan kiva, en nyt olisi halunnut olla illan päätähti tai eipäs ny valehdella. Mutta äiti siinä tokaisi, häntä kyllä vähän harmittaa kun mua ei laitettu jalkapallokouluun vaikka EHKÄ mä olisin halunnut. Nii... Mutku ei tytöt silloin jalkapalloa kauheesti pelanneet, tiekste isompi NII. Täsä mä ny oon, KORIPALLOILIJA, jippiii.
No sitten toinen ehdotus veljeltäni. Jos ottaisin loparit nykyisestä työpaikastani ja opiskelisin puusepäksi. Häh? Ja tää ny on enemmän häh kuin toi edellinen. Äitikin siihen vielä lisää, että mä tykkäsin pienenä aina nikkaroida autotallissa jotain (mikä on ihan totta, mutta tein sellaisia "hyödyllisiä" juttuja kuten jos tarvitsin yöpöydän, tein yöpöydän, miekan jopa kännykänkin). Mutta se minkä näköisiä ja laatuisia ne olivat, oli ihan toinen juttu. Ja taas päästiin aiheeseen, miksi mä en saanut valita ala-asteella puutöitä. Laarilaa, sama värssy.
No sitten tuli kysymys, mitä mä haluisin tehdä työkseni, unelmaduunini? Meikäläinen on oikeastaan sellainen tyyppi, että haluaa tehdä vähän kaikkee, mut ei halua viedä asioita loppuun asti. Haluaisin kokeilla kaikkia mahdollisia urheilulajeja, mutta en välttämättä haluaisi niitä opettaa saatikka paikatkaan ei kestäisi sellaista rumbaa. Yli kaiken rakastin koulun sählytunteja, mutta en varmaan koskaan tehnyt maaleja (tilastojen oikku jälleen kerran). Olin lapsena innoissani puutöistä ja kun mulle annettiin mahdollisuus, tein niitä töitä innolla, mutta lopputulos oli kaikkea muuta kuin esteettinen.
Kiitos vaan tästä istunnosta. Ehkä pidän nykyisen leipätyöni, nimenomaan leipä. Onhan siellä paljon työvaiheita, joista pidän. Lopputuloksenkin täytyy olla laadullinen, mutta ehkä esteettisyys on enemmänkin katsojan silmissä. Voin kyllä kertoo, että nykyään sitä erottaa silmillä jos on lorahtanut tuotteeseen vettä liikaa. Hurjaa ammattitaitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti