V etsi kivien ja kantojen alta helmeä, mutta turhaan. Ja kun se oli luovuttamassa urakkaansa, kauhea valonpilkahdus loisti sammalien joukosta. V oli riemuissaan, helmi oli löytynyt.
Eipäs innostuta, sillä piti samalla muistaa, että se oli P:n omaisuutta. Kyllä P olisi ennen pitkää näyttänyt helmen V:lle, mutta sillä ei vaan ollut oikein tilaisuutta. Oikea paikka ja aika, joten katellaan sitten.
Siis oukkidoukki, aika ja paikka. V tiesi näkevänsä nyt helmen, se oli päätetty, tapaamista ei voitu peruuttaa.
Sitten, ihan odottamatta, P ilmestyi, ilman helmeä, ilman simpukkaa. No olihan se ymmärrettävää, vähän ex tempore hommaa nääs. V oli hyvinkin laulutuulella ja antoi sulosointunsa kaiuta. No olishan V ollut P:n nähden hiljaa, mutta kun ei voinut tietää, kuka sieltä takaa tulee. Se oli P. No P:n kanssa V ei pahemmin jutellu, vaan P käski V:n pitää turpansa kiinni. Että sillee, ja huomenna olisi se päivä, jolloin näkisi helmen. Kiva.
V päätti silti tai enimmäkseen jopa sen ansiosta lähteä katsomaan P:n helmeä. Olihan se. Se oli. Juu. Pari kertaa P naurahti kadotettuaan helmen. Miten se nyt sillai sen kanssa pelleili. Nimenomaan pelleili, josta V piti, ja pieni hymynkare myös oli havaittavissa hänen suupielissään.
Mutta kun helmi oli nähty, halusi nähdä lisää, mutta intoa laski se seikka, että P:n epäilyt V:n suhteen alkoivat voimistua. Ei päässyt enää oikein piiloon, joten V:n kannalta oli parempi olla jahtaamatta sitä tiettyä helmeä.
"Jos vielä kerran, tuumi V. Edes pikkiriikkinen vilkaisu."
P ei olisi enää antanut, mutta antoi viimeisen kerran katsoa helmeä. Sitten P pisti helmen simpukkaan. Ja siellä se odottaa, odottaa ja odottaa.
Niin juuri sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti