Kymmenen minuutin puhelu + 45 minuutin puhelu.
Huh, elämän kovuus... hurjaa, rankkaa, armotonta. Koko ajan kilpailua, ja juoksemista junan perään. Ei osata pysähtyä, edes hetkeksi. Tämä kilpailu teki yhden sairaaksi, yksi on todennäköisesti kovaa vauhtia sairastumassa, ja mitä v*ttua meikäläinen tekee? Yritetty on auttaa, paremminkin ehkä pitäisi, mutta nämä henkilöt eivät anna auttaa. Se juuri tekee ton yhden henkilön sairaaksi, tiedän sen jo nyt. Sitä odottaa kovat ajat, jos se ei anna meitsin tai kenenkään auttaa. Voi luoja, en nyt kirjoita tähän mitä ajattelen. Tipat silmissä puhukoot puolestaan ;(.
Juujuu, korvaamaton tyyppi. Liikaa ihmiset tekevät itsestään korvaamattoman tai ainakin pitävät itseään sellaisina. Kuka sitten töissä tekee ne hommat, kun sairastuu? Ei kukaan, ja tätäkin sairasta tuttuani odotetaan töihin, koska kukaan muu ei osaa hänen hommia. Samat työt + sairasloman aikana kertyneet työt odottavat, mutta sanon, että aivan turhaan. Tätä tuskin työasiat nappaa, kun taistelee elämästään. Hän teki itsestään korvaamattoman, ja varmisti näin itselleen varman työpaikan, mutta luultavasti tämä työtaakka oli liikaa. Olisi pitänyt herätä aikaisemmin.
Ja sitten tää yks, joka on menossa samaan kuiluun. Ei korvaamaton, mutta elämänmuutos on sen verran raju, että kavereita se tarvitsee. Mutta ottaako tämä apuja vastaan? Ei!
Juu, puheluissa ruodittiin tätä elämän kovuutta. Loppusinettinä todettiin, että ei kai tässä muu auta kuin elää omaa elämää.
Kuulostaa raa'alta, mutta on siinä totuuden siemen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti