Aikojen alussa, jolloin nettiä ei ollut keksitty, mua dissailtiin mun puheilla ja ilkikurisesti. Pakko oli ujona alentua toisen sanomisiin ja olla hiljaa. Sitä luuli, että pääsi helpolla, ja oikeastaan otti päähän oma asenne, et eiks jumalauta sitä suuta saa auki ja antaa samalla mitalla takaisin.
Kuljin suorastaan seiniä päin, niitä nuohoten ja yritin livahtaa tilanteesta pois mahdollisimman äkkiä. Toivoin vaan, että tyyppi ei taas takertuisi mun sammakoihin vaan antaisi olla.
Nykyäänkin kävelen seiniä päin, mutta se onkin sitten ihan eri juttu. Mutta en enää mielistele tyyppiä ja enkä hypi hänen pillinsä mukaan.
Taas se yritti dissata meikäläistä. Voi v*ttu. Mitä se silläkin luuli saavuttavansa? No kyllä mulle tuli paha mieli, ja palautus mieleen netitön maailma, mutta...
Tyyppi ei pysty tukkimaan mun turpaa. Mielistelemään en myöskään tyyppiä ala. Jos se ei ole mun ystävä, niin luulen, että en menetä kauheesti.
Vieläkin tulee tilanteita, jolloin on tyyppiä pakko nähdä. Se on se tilanne, ku aika ja paikka ovat samoja. Mutta ei siitä mun päiväkahviseuraa tule, baariseurana se oli kerran, mutta sekin oli sitä kuuluisaa pakkopullaa.
Mitä? Onko kaikki netin syytä? Ei, alkuunkaan. Sehän on ollut tässä lähes pelastava enkeli :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti