Mitä asiaa?

Ankeampaakin ankeamman saturdayn jälkeen meikäläinen päätti piristää itseään ja lähteä vähän kylille tuttuja tapaamaan. No toisen luona oli hirrrvee stressi, mitä mulle nyt tarjottaisiin, mutta lopulta kun safkat ja kaffet olivat pöydässä, rentous palasi. Loppujen lopuksi meikäläistä ei olisi päästetty pois (mukamas). Meikäläisen piristävä tempausbussi jatkoi matkaa seuraavaan osoitteeseen. No en ollut haluttu seura sielläkään tai olin, mutta en halunnut olla siellä. Miten tämän nyt paremmin selostaisi? En tiedä.

No tulipahan tsekattua tuttujen fiilikset, toinen jopa oli kiinnostunut mun fiiliksistä. Mitä siihenkin vois sanoa, katotaan taas. Toinen puolestaan kysyi: "Mitä asiaa?". Arvatenkin se oli siinä. Ei kai nyt tuollaiseen kysymykseen ala kertomaan kaikkia huolia, iloja, suruja jne. Piristikö sitten tällainen reissu näin pyhäpäivän ratoksi?

Kyllä, jopa niin paljon, että ilmoittauduin Piknik-risteilylle. Ei tosin tämä seura, mutta sellainen seura, jonka seurassa uskaltauduin kerrankin olla oma itseni. Olen kiitollinen heille tästä kutsusta ja muutenkin rohkeamman minän luomisesta. Se ei muuten ole hitto eikä vitsi, vaan perkele ja VITTU. Kiitos kamut :)

Kohti katu-uskottavuutta

Siin se nyt sit on, "hokkari" ja meitsin jalassa!

Muotimogulina, pah, inhoan tällaista: tiettyjä vaatteita pitää käyttää, että kuuluu jengiin. Sama koskee kenkiä, autoja, polkupyöriä, kännyköitä... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Niin, myönnän, sorruin nyt hankkimaan "hokkarit", jotta pääsen in sceneen eikä aina tarvitse olla maalivahti. Aina ja aina. Yksi kerta ja se riitti!

Nyt oisi sitten "hokkarit", mutta kun niillä pitäisi sitten osaa luistellakin. Yllättävän hyvin meni eka kerta jäällä, joka oli tänään. En edes kaatunut perseelleni, vaikka ennakkoon olin valmistautunut siihen.

Ympäristön paine pisti munt hankkimaan noi vehkeet, mutta ympäristön painetta voi myös syyttää siitä, että vasta nyt meikäläinen solmi tuollaiset pelit jalkoihin. Ainahan meikäläinen on luistellut (sanottiin siihen aikaan poikamaisesti) ja se ei oikein sopinut balleriinojen joukkoon. No vapaa-ajalla mentiin "kaunareilla" kuin Selänne (ehkä vähän liioittelua) ja viis veisasin oikeaoppisesta luistelutekniikasta.

Piikit kyllä hankaloittivat ja hidastivat meikäläisen etenemistä ja nyt kun on tullut vanhaksi, noita hidastavia elementtejä tarvitsisi. Piikkien jarruttavaan elementtiin tottuun helposti ja siitä irti pääseminen vie aikansa. Mutta saatana, meitsi saa nyt luistella miten haluaa, mutta on tässä kyllä tekemistä. Haikeana ajattelen aikaa, jos olisi 28-vuotta luistellut ainoastaan "hokkareilla", huoh.

Toivottavasti nykyajan vanhemmat tajuavat lastensa tarpeet: kuka on pallopeli tyyppi, kuka ballerina, niin antaisivat lapsen sen mukaan valikoida luistimet. Hyvin paljon näkee vielä käytettävän kieltä tyttöjen ja poikien luistimet. Ne voisivat vain olla jääkiekko- tai kaunoluistimet. Vähän on tultu vastaan tässä rajan rikkoamisessa. Hokkareita löytyy myös pinkkinä ja valkoisena.

"Hokkarit" ja "kaunarit" ovat kaksi eri maailmaa. "Älä ny", sanoi eräs jäbä. No kysyin onks se luistellut kaunareilla? Arvatkaapa mikä oli vastaus?

Jos huomenna sit uskaltaisi mennä ihmisten ilmoille sirklaamaan. Yllättävän hankalaa hokkareilla...

Kun taivas romahtaa niskaan

Odotettu viikonloppu ja kaikkee. Pelejä, valmistujaisia, taas aktiviteettijärkkäämisiä hyvässä seurassa, yllättävä viesti (vanha tuttu, mut samat jutut kuin silloin joskus). Kaikin puolin aivan loistava viikonloppu. Tosin pelit eivät sujuneet toivoamallani tavalla, mutta pelin ympärillä pyörivä sirkus oli sitäkin parempi.

Täpinöissään pikkutyypistä soitin vanhemmilleni. Heillä oli kylässä vieras, mutta vain toinen puolisko. Niin missä toinen?

Se ei varmaan ketään täällä sekkailevia kiinnosta ja enkä kertoisikaan, mutta maailmani mureni yhdessä silmänräpäyksessä.

Se siitä viikonlopusta, niisk ;(

Roolileikki?

Nonni. Pitäisikö muistella menneitä vai suunnitella tulevaa? En tee kumpaakaan, päästän vaan pään sisäiset höyryt ulos.

Ei siis stressiä saanko vastakaikua ihastukseltani. Ei. Eihän mitään ole olemassa, ei edes meitä.

Ja tietty riippakivi mua vainoo, joka vuosi. Sillekään asialle en voi yhtään mitään.

Siis kuulostaa aivan loistavalta uudelta vuodelta. Se olis vähän niin kuin siinä, kun saisi ton terveydenkin pidettyä, jossei nyt paremmaksi niin sellaiseksi, ettei se nyt huonommaksi mee.

Ai oliko tämä nyt pääni sisäinen anti. Olipas köyhää, mutta You know, oli joulu ja kaikkee...

No mitä nyt? Hirveesti olen kelannut, mitä ihmisten päässä liikkuu, mitä ne oikeasti ajattelevat. Joku sanoisi, että koita nyt vähän relata ja sillee... Ei nyt siitä ole kyse, että pääni on hajoamassa tai sekin on ton riippakiven ansiosta hyvin mahdollista. Kyse on enemmänkin siitä, että olen seurannut tyyppien tekemisiä ja miettinyt, onko niillä oikeasti joku rooli vai mitä tuo on?

Väkisinkin sitä ajattelee myös itseään. Positiivinen kuulemma yhden mielestä, toinen taas näkee mut kiroilevana kakarana. No ihan oikein, olen molempia. Sitä mukautuu ympäristön kaltaiseksi, vaikka itse luulen olevani oman elämäni kuningatar. Aina samanlainen tuittupää, mutta kun en ole.

Hienoa on se, kun ihmiset ajattelevat myös toisia. Jos en ole nyt kova, ja toisaalta tunteeton paskiainen, niin kohta toi toinenkin alkaa vollottaa ja senkin elämä synkistyy. Toivo hiipuu ystävänkin selkäpiissä, vaikka se ei tietenkään ole tarkoitus. Onhan toikin aika kohtuutonta vaatia elämää kolhimalta ihmiseltä, että pitäisi olla reipas ja iloinen ihmisten edessä. Tietynlainen mekanismi kuitenkin ihmisille syntyy ja se on erittäin hyvä asia, mutta sitä ei saa pakottaa, sen on tultava luonnostaan.

Mitä meitsi teki silloin joskus? Muistan kirjoittaneeni sähköpostin valmennustiimilleni, että nyt on tapahtunut sellainen juttu etten pysty ainakaan kuukauteen valmentamaan. En nyt kokenut viestissä mitään positiivista. Viestin positiivinen kohta oli valkun mielestä viestin aloitus Moro! No pienestäkös se ilahtui, mutta kai se halusi löytää viestistä jotain positiivista ja toivoa antavaa.

Tälläkin hetkellä tulee mieleen iloiset onnen rippeet, joita eräältä tärkeältä ihmiseltä nään. Upee auto, ihana haukku, jäkismatseissa käynti, pillaamisen jälkeen tahran piilottelu, ruokahalu ja ennen kaikkea se läsnäolo.

Ei mun tarvitse tietää,
ei mun tarvitse nähdä.
Silti tiedän ja nään,
onneksi ne onnen palaset.