Huhhuijaa. Muutama vuosi sitten tapasin äärettömän mukavan tyypin ja oli se viisaskin. Helatorstain (koripalloilijan painajaispäivä) aamun sarastaessa pizzaa meni nassuun. Siinä penkeillä istuivat (voiko nyt sanoa) kaksi hengenheimolaista, jotka hyvästelivät toisensa halauksilla (opittu juttu tyypiltä: molemmille poskille halaukset ettei pää vaan mene epätasapainoon ja vinoon) ja suudelmalla.
Onnea ja perhosia kesti about tunti, josta alkoi tietyistä syistä erilainen suhde tyyppiin, kaverillinen. Ystävää näki sitten vuosien aikana silloin tällöin ja pikku hiljaa ajan saatossa tapaamiset jäivät. Ei siinä mitään, kun tiesi sen aina olevan siellä, ei sua varten, mutta tarvittaessa puhelimen soiton päässä oleva turva.
Sitten eilen kuin puskista näin tyypin. Onhan se ihan siistii nähdä tyyppi ja loppuilta sitten vierähtikin tyypin seurassa. Mutta on nämä miitingit taas aika jäätäviä, koska tietyt tyypit haluat vain unohtaa faktojen edessä, mutta sitten kun näitä portteja ei koskaan ikinä sulje, niin ne löytävät aina avaimen suoraan sun sydämeen.
Siinä se taas oli "jäniksen kolaus", josta jänis luuli pääsevän ylitse, mutta ei näköjään. Onneksi tiet erkanivat hyvän sään aikana, mutta kyllä tämä taas pisti meikäläisen miettimään elämää. Juuri kun elämä alkaa olla tietyiltä osin jotenkuten selvää, niin puskista putkahtaa elämäni tyyppi, huh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti