Lähes tarkalleen viisi vuotta sitten astuin lafkaan, johon sitten jumiuduin vaikeiden vuosien jälkeen. Kynsin ja hampain sai taistella työtunneista, ja pari kertaa tuli kovisteltua työnjohtoakin. Firmamme mainostaa yli kaiken yhdessä tekemistä ja samassa veneessä ollaan- periaatetta. Mukamas.
Yks työntekijämme vaati koko työyhteisön tukea, koska oli rikkonut lakeja, saanut varoituksen. Rangaistus oli hänen mielestään liian kova, huomautus olisi riittänyt. Ok, olen asiasta samaa mieltä, mutta se marttyyriasenne, jonka hän tapauksesta kehitti, oli musta liikaa. "On se jännä nähdä, miten meidän firman mottoa käytetään. Onko sittenkään kukaan moton takana?", hän sanoi.
Voin kertoa. Motto on oikeastaan surkuhupaisa vitsi, ja se ei firmassa toteudu. Ja kaiken huippu tässä on se, että kyllä sen työntekijät tietävät. Kun kerrankin kovaääniselle tyypille tapahtuu jotain, niin eikö kaikkien pitäisi olla hänen takana ja kirjoittaa nimilistaan nimensä puolustaen tyyppiä.
Ristiriitaisin fiiliksin kirjoitin nimeni listaan, koska tyyppi uhkaili sivulauseessa, että jos jollekin tulee vastaanvanlainen tilanne, niin en varmana auta häntä. Siis listaan voi kirjoittaa nimettömänä, mutta se ei säily nimettömänä, koska vastustajat otetaan selville.
Vituttaa tää asia, koska mä olen oppinut puolustamaan itseäni näinä viiden vuoden aikana ja oppinut siihen, ettei APUJA heru, niin miten tällainen 20-vuotta talossa ollut ei ole huomannut sitä. Tai ei tiedä minkälaisia lakeja pitää noudattaa.
Sekin vielä, että tällä hetkellä mun pitäisi ymmärtää sellaisia tyyppejä, jotka ovat olleet talossa vuoden eikä niitä vakinaisteta kun munt vakinaistetaan. Meidät niinku tasapäistettäis ja multa pitäisi herua noille empatiaa. Arvatkaapa mitä mun mielessä liikkuu. Meikäläinen aloitti lafkassa sillee, ettei joka päivä ollut töitä. Nyt muutama junnu on tullut suoraan koulun penkiltä, eikä ne ole olleet yhtään päivää työttömänä.
Niin, ajattelen itseäni, kaikkihan me. Mutta ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti