Onpa urheileminen rankkaa. Se miten jaksaa painaa, riippuu suurelta osin päästä. Pirun raskas lenkki takana, mutta se ei tietenkään johdu siitä, että viime lenkistä on jumalattoman kauan aikaa. Näin mun pääni sanoo. Hiton pää.
Se sanoo myös, että kuntosalilla pitäisi nostaa ennätyspainoja, vaikka taas viime kerrasta on aikaa. Hiton pää.
Polvikin oli niin hemmetin kipee, mutta eihän sitä voi luovuttaa, koska ennenkin olen lenkkini loppuun asti juossut. Mutta nyt en kyllä todellakaan juossut koko matkaa. Nii-i, hiton pää. Helposti tuli luovutettua.
Tätä se on. Kun joskus vuonna papu lenkki on sujunut ja se on ollut ihan kivaa, niin sitä vieläkin olettaa, että on siinä ennätyskunnossa. Vaikken ole harjoitellutkaan, niin päässä pyörii tietyt ajat, missä lenkki pitäisi rykäistä. Tulosta, tulosta ja vielä kerran tulosta pitäisi saavuttaa. Se on varmaan niin, että nälkä kasvaa syödessä, eikä paluuta entiseen ole.
Lenkkini aikana mietin, että pitäisikö tasoa madaltaa kahdeksan vuoden takaiseen tavoitteeseen, kun valmistauduin ensimmäiseen juoksutapahtumaan.
Tavoite oli kyllä pistetty huiman korkeaksi: Piti voittaa yksi trikootyyppi, ja juosta koko matka. Tsek.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti