Tää viikko, huh. Päivän mittaan on sitten vetistelty, ei siitepölystä johtuvaa, ei flunssaa, vaan ihan jotain muuta.
Kyllä tää tästä taas joku sanoisi. Niin varmaan. Mutta ei mua tartte auttaa, oikeesti. Auttakaa niitä, jotka sitä tarvitsevat.
Ja sitten vielä semmoinen juttu. Saatananmoisen leikkimisen voisi lopettaa. Siis tehdä nyt järjettömiä päätöksiä toisten kustannuksella, ja muut loppujen lopuksi kärsivät. Liikuttaa sureva lapsi. Niin viaton tässä maailmassa, ja silti saa paskaa niskaan. Ja vielä kun siitä ei välitetä. Tai kyllä välitetään, sen vuoksi tää itkikin, kun me lähdettiin.
Mitä mä eilen sanoinkaan toisten asioihin puuttumisesta? En muistaakseni yhtään mitään. Voi että, toivottavasti elämä alkaisi mennä vähän jo parempaan suuntaan. Taas mielessä ovat toiset. Tällainen mä nyt oon, eräänlainen murheenkryyni (Ei siinä mielessä, että perääni tarvitsisi katsoa, vaan se että katson toisten periä. Ja lauseen viisastelijat voisi olla hiljaa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti